Löydä japanilainen sielu Bushido-kirjan avulla

Bushido ei ole kirjoitettu lakikokoelma tai opinkappaleiden kaanon, vaan epämääräinen rykelmä elämänohjeita, periaatteita ja käsityksiä, jotka siirtyivät perimätietona sukupolvelta toiselle. Se kehittyi pitkien sodankäynnin vuosisatojen aikana, eikä sillä siis ole tarkkaa ilmaantumisvuotta. bushidō oli tie, jota samuraiden oli kuljettava jokapäiväisessä elämässään.

Soturin tie eli bushidō on yksi japanilaisen ajattelun taustalla vaikuttavista aatejärjestelmistä. Bushidōlla tarkoitetaan samuraiden keskuudessa vuosisatojen mittaan kehittyneitä käytäntöjä ja eettisiä periaatteita, jotka levisivät valtaapitävän soturiluokan ihanteiksi erityisesti Edo-kaudella. Bushidō – Japanin sielu on japanilaisen oppineen Nitobe Inazōn selitys länsimaiselle yleisölle siitä, mitä järjestelmä tarkoittaa.

Nitobe Inazō syntyi vuonna 1862 keskelle Japanin siirtymää sulkeutuneesta feodaalisesta samurai-yhteiskunnasta modernisoituvaksi ja kansainväliseksi suurvallaksi, imperialistiseksi sotilasmahdiksi. Hänen merkityksestään kertoo se, että hänen kuvansa koristi Japanin 5 000 jenin seteliä vuosina 1984–2004.

Nitoben tunnettu elämänfilosofinen tavoite oli toimia siltana yli Tyynenmeren, välittäjänä, joka yhdistäisi idän ja lännen. Nitoben näkökulma bushidōhon on tästä mielenkiintoinen, se on kristityn ja kosmopoliitin japanilaisen näkökulma 1800-luvun ja 1900-luvun taitteesta.

Nitobe kirjoitti teoksen toipuessaan sairaudesta Kaliforniassa. Kirja syntyi ilmeisesti vastauksena kysymyksiin, joita hänelle olivat esittäneet niin länsimaiset ystävät kuin oma vaimokin: jos japanilaisille ei opeteta koulussa ja lapsena uskontoa, miten he osaavat toimia eettisesti?

Nitobe kirjoitti kirjansa englanniksi ja länsimaiselle yleisölle. Hän selitti japanilaista arvomaailmaa vertaamalla samuraiden eettisiä sääntöjä, kuten oikeamielisyyttä, rohkeutta, kunniaa, uskollisuutta ja itsehillintää, länsimaiseen ritarillisuuteen, antiikin filosofiaan ja kristilliseen etiikkaan. Siitä tuli lännessä jättimenestys, ja se muokkasi mielikuvaa Japanista. 1920-luvulla Nitobesta tuli yksi aikansa tunnetuimmista kansainvälisistä japanilaisista. Kun Kansainliitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen, Nitobe valittiin sen apulaispääsihteeriksi (1920–1926). Hän asui Genevessä ja hänen johdollaan aloitti toimintansa henkisen yhteistyön komitea, Unescon edeltäjä.

Shogunin aikaan maassa oli virallisesti neljä yhteiskuntaluokkaa: samurait, talonpojat, käsityöläiset ja kauppiaat. Näiden yläpuolella, muusta yhteiskunnasta eristyksissä, oli keisari hoveineen. Luokkajärjestelmän ulkopuolella olivat uskonnollinen eliitti, luostareiden ja temppeleiden asukkaat sekä osa oppineista ja taiteilijoista. Luokkien alapuolella olivat ryhmät, joita kutsuttiin nimillä eta ja hinin – nykyään käytetään termiä burakumin – ja joiden ammatteja pidettiin uskonnollisista syistä epäpuhtaina.

Syynä soturin tien suosioon oli tosiaan nurinkurisesti se, että sotureilta loppuivat sodat. Japanologi Annamari Konttinen kirjoittaa, kuinka maan vaurastuessa ja kaupungistuessa syntyi sotilasluokan samurai-kulttuuri, johon kuuluivat taiteiden arvostaminen, teeseremonia ja muut meditatiiviset ja esteettiset kulttuurin muodot sekä käytännön taistelutaitojen sublimoiminen budō-lajeiksi, joissa luonteen jalostamisella oli merkittävä osa. Iso syy myös Konttisen mukaan oli se, ettei sotilasluokalla ollut parempaakaan tekemistä. Samuraista tuli byrokraatteja: sotien sijaan he kävivät paperisotaa. Vastapainoksi harjoitettiin soturin tietä, joka vähitellen muodostui jonkinlaiseksi oppirakennelmaksi, lähinnä suullisena perinteenä. Taustalla vaikutti merkittävästi uuskonfutselaisuus, joka korosti moraalin, koulutuksen ja hierarkian merkitystä. Konttisen mukaan Edo-kauden yhteiskunnassa vallitsi periaatteessa uuskonfutselaisen ajattelutavan mukainen jäykkä luokkajako, vaikka luokkien ulkopuolella oli myös ryhmiä. Toisin kuin Kiinassa ja Koreassa, hierarkian huipulla ei ollut virkatutkintojen kautta syntynyt virkamieseliitti vaan perinnöllinen sotilasaateli, samurait.

Kun Japani modernisoitui Meiji-restauraation myötä ja valta siirtyi keisarille, vaikutusvaltaisille samuraijohtajille sekä armeijalle, bushidō-opit otettiin uuteen käyttöön. Maahan tuli eurooppalaistyylinen koululaitos, ja soturin tien ihanteet valjastettiin keisarikeskeisen valtion ja nationalistisen uskollisuuden pönkittämiseen.

Löytyykö Nitoben kirjasta Japanin sielu? Olennaista on toistaa, että Nitoben kirja on japanilaisen kristityn kirjoittama teos, jossa bushidōta selitetään nimenomaan länsimaiselle yleisölle.

Osa tutkijoista, kuten Oleg Benesch, esittää, että koko bushidō-käsite syntyi vasta Japanin modernisoituessa 1800-luvun lopussa – siis Meiji-kaudella, samurailuokan lakkauttamisen jälkeen. Benesch pitää sitä Eric Hobsbawmin käsitettä lainaten “keksittynä perinteenä”, jonakin, jonka oletetaan olevan muinaista mutta joka on itse asiassa varsin nuori ilmiö.

Benesch korostaa, että samuraiden todelliset ajatukset ja käyttäytyminen ovat kaukana bushidōn ideaaleista. Hänen mukaansa yksi modernin bushidō-ajattelun arkkitehdeistä oli Meiji-kauden ajattelija Ozaki Yukio. Kasvavan nationalismin aikana nykyhetkelle alettiin kaivaa oikeutusta uljaasta menneisyydestä, ja hallitus otti bushidōn osaksi nationalistista ideologiaa Kiinan sodan (1894–1895) ja Venäjän sodan (1904–1905) välillä. Benesch huomauttaa myös, että vaikka Nitoben teos on todennäköisesti kuuluisin englanninkielinen kirja bushidōsta, Japanissa hänen ajatuksensa tunnetaan huonommin; siellä tutkija-virkamies Inoue Tetsujirō oli huomattavasti vaikutusvaltaisempi. Joka tapauksessa 1900-luvun alussa bushidō-idea vakiintui tiukasti ja levisi Japanissa kaikille elämänalueille: kirjallisuuteen, urheiluun, akateemiseen maailmaan ja uskontoon.

Beneschin kritiikissä on aihetta. Silti on todettava, että vaikka Nitoben kirja ei ole virallinen totuus soturin tiestä, se kuvaa omasta länsimaisesta näkökulmastaan tarkkaan samuraiden periaatteita. Nitobe jopa epäröi japaninkielisen käännöksen julkaisemista, koska hän pelkäsi japanilaisten erikoistutkijoiden arvostelua.

Nitoben kuvaus esimodernista samuraietiikasta oli yllättävän tarkka. Japanissa sen suosio kasvoi vasta sen jälkeen, kun Nitoben kuva painettiin 5 000 jenin seteliin, Etzrodt kirjoittaa. Lännessä teos taas nousi suureen arvostukseen ja Nitobea pidettiin auktoriteettina, joka oli syvällisesti perehtynyt kuvailemaansa instituutioon.

Ehkä juuri siinä on kirjan pysyvä kiinnostavuus. Se ei ole luotettava historiallinen esitys samuraiden etiikasta, mutta se on ainutlaatuinen dokumentti hetkestä, jolloin japanilainen oppinut yritti selittää oman maansa moraalin maailmalle, joka ei sitä ymmärtänyt, ja onnistui siinä paremmin kuin osasi aavistaa.

Artikkeli on lyhennelmä Heikku Valkaman kirjaan kirjoittamastaan esipuheesta “Soturin tie eli pakanoillakin voi olla sielu”. Heikki Valkama on suomalainen toimittaja, kirjailija ja suomentaja, joka työskentelee Yle Uutisten sisältöpäällikkönä. Japanin kulttuuriin erikoistunut Valkama on kirjoittanut Japania käsitteleviä romaaneja ja tietokirjoja sekä suomentanut japanilaisia sarjakuvia.