Muistoa kunnioittaen

“En ollut koskaan varsinaisesti ajatellut Niemistä ihmisenä ennen kuin hänet löydettiin tiedottomana toimiston vessasta.”

Henkilöstöjohtaja Niemisen äkillinen kuolema työpaikalla syöksee keski-ikäisen konttorirotta Jeremiaan syvään henkilökohtaiseen kriisiin. Jos Niemisen kaltaisen vahvan, itsevarman ja valovoimaisen menestyjänkin onni voi pyyhkiytyä pois noin vain, mitä toivoa on harmaalla pikku puurtajalla, jolla ei ole tilillään riittäviä saavutuksia edes uskottavan elämänvalheen rakennusaineiksi?

Jeremias tempautuu säälimättömän itsetutkiskelun pyörteeseen ja ruoskii samalla armotta myös lähimmäisiään, jotka hänen silmissään näyttävät yhtä ontoilta ja merkityksettömiltä kuin hän itsekin: idiootteja, epäkelpoja, moraalittomia paskiaisia, joiden pelkkä olemassaolo on anteeksiantamaton loukkaus maailmankaikkeutta kohtaan. Yllättävä toivo jonkinlaisesta rauhansopimuksesta elämän kanssa alkaa kuitenkin siintää Niemisen lesken, nuoren, kauniin ja kovia kokeneen Janeten hahmossa, johon Jeremias tuntee outoa kohtalonyhteyttä. Olisiko menneet sittenkin mahdollista sovittaa? Vieläkö tulevaisuudella on Jeremiaalle jotakin annettavaa?